• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Kulttuuri, Pietarimme, Yhteiskunta

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa
Kuva: Fontanka.ru
24 Heinäkuu 2014 / Kulttuuri, Pietarimme, Yhteiskunta

Fartsovkan pääkaupunki oli Neuvostoliiton aikoina suomalaisten ansiosta Viipurille annettu nimi. Tuolloin rajakaupunki nautti myös Alko-Mekan asemasta. Vodkasta ja muusta huvista viipurilaisille maksettiin savukkeilla, sukkahousuilla ja farkuilla.

Jos haluat saada taatusti väärän käsityksen Venäjän maasta - katso Viipuria. Jos haluat ymmärtää Venäjästä edes jotain - älä vieraile Pietarissa. Nämä kaksi kaupunkia ovat kuitenkin ikkunoitamme Eurooppaan, ja ne katsovat suoraan Suomen näyteikkunaan. Rajan kummallakin puolella on yhteinen alueemme, jonka keskipiste on Viipuri. Vodkaturismi alkoi juuri sieltä.

Täältä Pietarista katsoen voisin kuvitella suomalaisten käyvän Viipurissa kuin vanhassa kämpässään. Vuonna 1944 ennen Puna-Armeijan tuloa Viipuriin suomalaiset jättivät kaupungin. Tyhjillään seisovat asunnot täytettiin ihmisillä, jotka eivät olleet edes kuulleet Suomesta, eivätkä koskaan ennen asuneet kaupungeissakaan. Erään urbaanilegendan mukaan uudet viipurilaiset toivat mukanaan kiviä: he ajattelivat, ettei kaupungista löydy yhtään kiveä hapankaalitynnyreiden painoksi.

Voi niitä aikoja!

60-luvulta lähtien Viipuri sijaitsi Neuvostoliiton eurooppalaisimpien kaupunkien asteikolla vain asteen Riiasta ja Tallinnasta alaspäin. Jos Talvisota alkaisi nyt, viipurilaiset tarjoutuisivat rauhanturvaajiksi. Yksi fartsovkan tunnetuista hahmoista oli kutsumanimeltään Kljuv (Nokka). Hän vitsaili aikoinaan, että jos viipurilaisilta kielletään katukauppa suomalaisten kanssa, hän kaivaa tunnelin ”Laprantaan” (Lappeenrantaan).

Viipurissakin syntyi toivon piina -ilmaisu. Neuvostoaikana toivottiin, että raja avattaisiin kanssakäymistä varten. Nyt toivotaan Moskovan arvostavan Viipuria Venäjän ainoana eurooppalaisena turistikaupunkina.

Kekkosen ja Hruštšovin tekemien päätösten muistomerkkina on Viipurissa sijaitseva, ainoastaan ulkomaalaisille matkailijoille tarkotettu Družba (Ystävyys) -hotelli. Sen viereen pysähtyivät ensimmäiset vodkaturistibussit. Paikka sopii hyvin muistomerkille vodkan kunniaksi.

Viipurissa on myös oma Punainen tori ja siinä Leninin jättipatsas. Voi mitä kauppoja käytiinkään sen suojelevassa varjossa!

Leningradilaisten myytti suomalaisesta kieltolaista on näiltä ajoilta peräisin. Kyse ei sentään ollut kieltolaissa vain hintaerossa ja tavoissa.

Suomessa 60-luvun lopulla vodkapullo maksoi noin 120 markkaa - hinta oli eurooppalaista tasoa korkeampi. Neuvostoliitossa pullo maksoi 3 ruplaa 62 kopekkaa. Pimeiden markkinoiden markkakurssi oli rupla per markkaa. laskekaa itse paljonko mummonmarkkoja venäläinen vodkapullo maksoi!

Eipä tässä paljon laskettavaa ollutkaan. Stolitšnaja, Moskovskaja, Sibirskaja, Osobaja - lasiin ja lasista kurkkuun.

Neuvostoliitto oli kaukana Porin seudun metsurin kotikylästä, missä naapurit ja sukulaiset paheksuvat, mikäli hän ilmestyi kadulle päissään. Viipurissa kukaan ei häntä voinut torua - joten metsurikin koki olevansa kuin ministeri. 

Neuvostokansalainen sen sijaan eli jatkuvan puutteen rasittamana. Maan johto sääteli muotia, kirjallisuutta ja jopa ruokavaliota. Ennen Raisa Gorbatševia johtava trendi oli näennäinen askeettisuus. Neuvostokansalainen näytti örkiltä - hän oli harmaa, miltei näkymätön.

Tilannetta käytettiin hyväksi pimeillä markkinoilla. Suomessa farkkujen poistohinta oli 5 markkaa, eli 5 ruplaa pimeiden markkinoiden kurssin mukaan. Viipurin kauppiat ostivat niitä suomalaisilta sadalla ruplalla ja möivät jo 150:lla.

Ensimmäiset kirpputorit suomalaisissa rajakaupungeissa palvelivat kasvaava vodkaturistivirtaa - niissä myytiin tavaraa poistohintaan.

Neuvostoaikana ravintolailta maksoi isollekin seurueelle 25 ruplaa. Suomalaisia ei saa syyttää ahneudesta.

Näin sosialismi ja kapitalismi sulautuivat yhteen. Suomalaisten bussi- ja rekkakuskit kävivät kauppaa neuvostoliittolaisten kollegoidensa rinnalla.

Kommunististen arvojen paineesta sekä ankarasta lainsäädännöstä huolimatta Viipuri oli tavallaan ”avoin taloudellinen alue”, jossa kanssakäyminen suomalaisten kanssa oli sallittu. Koko kaupungin hallinto pukeutui suomalaisiin vaatteisiin. Siksi Viipurista tuli fartsovkan pääkaupunki. Viipurilaiset osasivat suhteellisen hyvin suomen kieltä ja tilasivat Suomesta oppikirjoja.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Leningradissa sen sijaan kielitaito rajoittui pariin lauseeseen. Siitä tehtiin pilaakin. Erään kauppiaan kutsumanimeksi vakiintui Hevonen -sana. Häntä opetettiin sanomaan suomeksi ”Olen hevonen?” ja väitettiin, että lause tarkoittaa ”Möisitkö jotain?”. Suomalaiset hämmästyivät. Asiasta tietoinen Nevskin yhteisö oli kuolla nauruun.

Družban alakerrassa toimi tylsä neuvostokahvila. Suomalaiset poikkesivat siihen puoleksi tunniksi. Bussipysäkillä työskenteli aina tusinan verran kauppiaita. He olivat paikallisyhteisön arvostettuja jäseniä.

Ensimmäiset ostoskaupat tehtiin täällä. Kaikki sujui rauhassa: paikallinen miliisi otti suojeluveroa 3 ruplaa henkilöltä ja suoritti valvontaa riskien minimoimiseksi. Hotellissa päivysti pysyvästi punatukkainen pörröpäinen miliisi nimeltään Volodja. Hän perii 7 ruplaa suojeluveroa. Jos hänen kanssaan tinki veron suuruudesta, hän vastasi kiivasti, että älkää olko hävyttömiä, kun Pietarissa peritään 25 ruplaa per nenä.

Tätä verotusta ei katsottu epäreiluksi, sillä rivimiliisit jakoivat tulonsa pomojensa kanssa.  Jopa kaupungin KGB -osasto tilasi miliiseiltä savukkeita ja pientä päivättäistavaraa. Välillä kokouksessa kuului johtajan paheksuva  kysymys ”Miten pitkään tämä voi jatkua?”. Siihen heitettiin vastaukseksi, että ”kommunismin lopulliseen voittoon asti!”.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Ns. henkilökuvaus, tärkeä asiakirja Neuvostoliitossa. Henkilökuvauksen oli oltava kunnossa päästäkseen ulkomaille. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Viipurissa ei ollut nuorisojärjestöjen vapaaehtoisia järjestysvalvojia, jotka yrittivät kukistaa vastaavaa kauppaa muissa paikkakunnissa. Päinvastoin - jos joku olisi yrittänyt häiritä kauppiaita, hän olisi saanut turpaan - vapaa-aikaa kauppiat viettivät hiihto- ja uintiurheiluseuroissa treenaten. Samalla Viipurin urheiluseurat kukoistivat. Kaupungissa kaikki tunsivat toisensa päiväkodista asti ja tervehtivät kadulla. Leningradilaiset pääsivät tekemään kauppaa vain paikallisten luvalla. Viipurin kauppiaiden keulakuvana oli 80-luvulle saakka Vitalii, kutsumanimeltä Tšinarik (Savuke). Hän oli ammatiltaan sirkus-akrobaatti.

Kaupaksi meni tavara. Valuuttaa ostettiin harvoin. Tavara tarkoitti vaatteita: puseroja ja farkkuja. Farkut eivät olleet USA:sta vaan Seppälästä. Kengät eivät juuri myyneet - toisin kuin sukkahousut. Eräs kauppias kutsumanimeltään Muha (Kärpänen) osti kerran puolitoista tuhatta sukkahousupakkausta ruplan kappale. Hän möi ne tukkukaupalla Leningradissa Moskva -hotellin edustalla 7 ruplaa kappale. Vähittäismyyntiin sukkahousut menivät varmaankin kympin kappale. Silloin neuvostorouvilla olivat vain paksut pitkätossut, jotka sopivat paremmin proomun vetoköydeksi. Silloin uusi Lada maksoi runsaat 4000 ruplaa. Muha tienasi puolessa tunnissa kahden Ladan verran. Tulo ylitti itse Brežnevin vuositulon.

Fartsovka -kauppiailla ei ollut tapana säästää autoon, kuten neuvostojuliste kehotti.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Kuva: Yandex.ru

He kuitenkin pitivät trendikkäinä suomalaiset säästölippaat. Kirjoittajalla on tällainen Yhdyspankin lipas kesämökissä Sosnovossa (ent. Rautu).

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Yhdyspankin säätölipas. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Kauppa hyödynsi sekä kauppiaita että suomalaisia, jotka kustansivat matkojaan myymällä tavaroita: matkan hinta oli Suomessa 120 markkaa.

Kuuluisa Vorobei -näpistelijä hyötyi suomalaisista omalla tavoin, ja ihmetteli suomalaisten lompakoita jotka sisälsivät aina suuret määrät seteleitä.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Taskuvaras Vorobej (Varppunen) vuonna 1990. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Torfjanovkan tulli ei suomalaisia juuri tarkastellut, vaikka kaikki tiesivät myytävästä tavarasta. Tulliviranomaiset ostivat joskus itse T-paitoja tai vastaanottivat lahjaksi savukkeitaa. Marlboro -savukepakkaus ei edes ollut mikään pieni lahja, sillä sen hinta pimeillä markkinoilla oli 35 ruplaa, ja tulliviranomainen sai kuukaudessa 150 ruplaa.

Kerran valtion turvallisuuspalvelu KGB pidätti rajalla sähkömiehiä, jotka pyörittivät vodkakauppaa muutaman vuoden aikana. Keväällä vuonna 1980 järjestettiin näyttävä oikeudenkäynti, joka pääsi tv-uutisiin asti. Viipurissa naurettiin: ”Mitä? Tämähän on elämäntapamme!”.

Viipurin pimeillä markkinoilla dollareita ei juuri pyörinyt. Kaikesta maksettiin markoilla. Ensimmäinen Ford -auto, jonka valot nousivat automaattisesti, tuli Viipuriin näin: Bašnija -ravintolassa työskentelevä tarjoilija lähestyi auton omistajaa ja tarjosi ihmeautosta huikeat 70 000 markkaa.

Pitää sanoa, että ne harvat neuvostokansalaiset, jotka valtio onnekseen päästi ”kukkulan taakse”, eli ulkomaille, toimivat samalla tavoin. Vientitavaraksi toimivat Lännessä harvinaiset kankaat. Niitä myytiin ja ostettiin farkkuja. Neuvostokansalaisten valuuttareservit olivat kuitenkin rajalliset.

Suomalaiset vieraat ylenkatsoivat meitä. Neuvostokansalaiset koki olonsa lännessä nöyryytetyksi.

Viipurissa toimi kaksi osto- ja myyntiliikettä ulkomaalaista tavaraa varten - täynnä suomalaisia tuotteita. Viipuriin tultiin ostamaan pisaaminkarvahattuja Leningradista asti. Kun 70-luvulla Neuvostoliittoon vieri puolalaisia kopiotuotteita, Viipuri pysyi suomalaisen laadun linnakkeena.

Viipurissa prostituutiokäyrät eivät Leningradiin verrattuna juuri kasvanneet. Ilotyttöjä ei ollut niin paljon kuin Leningradissa, ja palkkiot olivat vaatimattomampi. Likat suostuivat ”päiväkahville” viskipullosta, savukepakkauksesta - tai pikemminkin kosketuksesta toiseen todellisuuteen. Sata markkaa oli Viipurissa palkkiokatto.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Viipurin likat ja suomalaista ruokaa. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Viipuri tienasi hyvin myös kotiin lähtevillä suomalaisilla. Matkat alkoivat yleensä torstaina tai perjantaina ja päättyivät sunnuntaina tai maanantaina. Lähtijät olivat jo pahassa kunnossa ja järki ei usein oikein pelannut. Lähtiessä myytiin viimeisiä, jotkut möivät jopa vaatteet päältään. Talvella urheimmat palasivat Suomeen ylävartalo paljaana. Silloin kauppa ei enää ollut reilua. Krapulaiselle suomalaisille maksettiin väärennetyillä seteleillä ja vanhoilla obligaatioilla, jotka näyttivät rahoilta.

Vodka tour: Viipuri puolessa tunnissa Stalinin ajan obligaatio, joka käytettiin huijauksissa. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Huijauksista kostettiin myöhemmin huijauksilla: vilunkimiehiä löytyi suomalaistenkin keskuudesta.

Suuri osa suomalaisia uskoi unohtaneensa tai hukanneensa tavaransa. Miliisille jätettiin rikosilmoituksia harvoin. Yleensä miliisit sanoivat, että tavaran perään piti katsoa paremmin, ja tutkintaa ei edes aloitettu. Suomalaiset eivät asiasta paljon valittaneet. Samalla miliisin rikostilastot pysyivät aisoissa. 

Toisin kuin huijaus, avoin ryöstely oli kauppiaiden keskuudessa kielletty. Sitä ei pidetty järkevänä ja ryöstelystä langetettiin kovat tuomiot.

Yksi suomalaisten suosima tuontikohde oli venäläinen tumma sekä vaalea leipä, sitä ostettiin Družba -hotellin viereisestä kaupasta. Toinen tuontitavara oli venäläiset laadukkaat saunavihdat. Vastamyynnistä on urbaanilegenda: eräs suomalainen heräsi krapulassa 20 markkaa taskussaan. Hän osti koko summalla 25 vihtaa ja möi niitä illalla toisille suomalaisille Družba -hotellin vieressä 15 markkaa kappale. Kaupan tulo oli 375 markkaa - tai ruplaa, kolmenkertainen neuvostoinsinöörin palkka. Harva voi vastusta tällaisen elinkeinon helpoutta ja yksinkertaisuutta.

Nyt on aikaa kiihdyttää valtatielle Viipuri - Leningrad. Siellä oli paikoittain vaarallista.

Katsotaan viime kerran Družba -hotellia. Nyt täällä on hiljaista. Hotelli täyttyy vain kesäisin. Terassilla istuu suomalaisia eläkeläisiä katsomassa Venäjän ainoaa oikeaa keskiaikaista linnaa, jonka rakensivat ruotsalaiset. Historian ivaa.

Družban omistaa tällä hetkellä Viipurin vaikutusvaltaisin liikemies Sergei Petrov. Neuvostoaikana hän toimi hotellin sähköasentajana. Hänen tiensä liikemaailmaan 90-luvulla ei ollut rikosten tahrima. Hänen lapsensa ovat jossain mielessä menneet isäänsä pidemmälle: Vitalii Petrov on Formula Ykkösen ainoa venäläinen kuski, ja musikaalisesti lahjakas Sergei nuorempi pääsi opiskelemaan Wienin konservatorioon ilman pääsykoetta.

Ystävyys ja Družba olivat näin uuden yhteisöllisyyden alkuna.

Jevgenii Vyšenkov, Fontanka.fi

Ei kommentteja

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.