• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Kulttuuri, Pietarimme, Yhteiskunta

Vodka tour: suomalainen korostus

Vodka tour: suomalainen korostus
Kuva: Sergei Mihailitšenko, Fontanka.fi
6 Elokuu 2014

Ennen perestroikaa suomen kieli oli Leningradissa kaikkein tärkein vieras kieli. Jotkut suomalaiset sanat juurtuivat jopa rikollisten omaan ”salakieleen”. Pietarilaiset eivät ymmärrä suomea, mutta erottavat sen muista kielistä varsin hyvin. Slangin loh -käsite, joka tarkoittaa vilpitöntä katurikoksen uhria, sanotaan polveutuvan suomalaisesta lohesta.

Suomen ja venäjän kielten vuorovaikutus alkoi Leningradissa 60-luvulla. 70-luvulla suomesta tuli vakituinen osa kommunikaatiota - ei vain valuuttakauppiaille, vaan myös tavallisille kaupunkilaisille. Karhu oli aika yleinen sana, monien tiedossa. Jos olisin populaarikulttuuritaiteilija, tekisin julisteen, jossa lukisi ”Russkii medved on suomalaisen karhun paras ystävä”. 

Maassa, jossa kaiken puute on kokonaisvaltainen, elämä pyörii kovasti haluttujen tavaroiden tai populaarimusiikin ympärillä. Kaikki muu on turhaa.

Suomessa populaarimusiikissa paras vastine neuvostoliittotähti Iosif Kobzonille oli Tapani Kansa. Tapanin tähti syttyi käsittääkseni vuonna 1967. Neuvostoliitossa nimi tuli tutuksi kymmenisen vuotta myöhemmin. Tapani ei kuitenkaan nautinnut Neuvostoliitossa Elton Johnin kaltaista suosiota. 

Suomen kieli kuulostaa venäläiselle korvalle vaikealta, joten sitä usein ymmärrettiin väärin. Leningradissa suomalainen sana ”paita” muuttui yllättäen slangin ”paikaksi” ja elää sellaisessa muodossa paikoittain vielä nykyäänkin. Lukuisat matkailija-aallot toivat kaupungin arkikieleen enemmän ja enemmän suomalaisia sanoja. Suomen kielestä tuli trendikkyyden merkki: se, joka käytti suomalaisia sanoja, oli ehdottomasti ”in”. Sosiologi näkisi tässä trendissä oppositiota Neuvostoliiton isolationismille. Ulkomailta Leningradiin tuli sinä aikana eniten suomenkielisiä kirjeitä.

Vodka tour: suomalainen korostus Postikortin toinen puoli. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Ranskan frangia kutsuttiin ”frentšovkaksi”, Ruotsin kruunuja - ”kroškaksi” (mikä tarkoittaa venäjän kielessä myös ”pikkuista”), dollaria kutsuttiin Leningradissa ”baksiksi” ja Moskovassa ”griniksi” (sanasta ”green”). Länsisaksan markka oli ”bundovka”, brittiläinen punta - ”paund”. Suomen markkoja kukaan ei kutsunut markoiksi. Niiden nimi oli ”fyrka”, joka on lähellä venäläistä perinteistä slangikäsitettä ”babki”.

Vodka tour: suomalainen korostus Valuuttakauppias Jekaterininskiin puistikossa, 80-luvut, kuva tehtiin miliisin valvontaoperaation yhteydessä. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Vodka tour: suomalainen korostus Valuutan takavarikointi Nevskii prospektilla. Kuva tehtiin miliisiratsian aikana Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Missä raha - siinä vaihto. Fyrkat vaiftattiin - joka selvästi tulee vaihtaa -verbista. Vähitelleen yksinkertaisista suomenkielisistä lauseista muodostui valuuttakauppiaiden salakieli. Ilmiössä sinänsä ei ole mitään uutta. Venäjällä puhutaan vanhaa fenja -nimistä slangia, josta tuli alamaailman kieli - mutta sen keksivät ofenjat, eli laukkukauppiaat, jotta asiakas ei ymmärtäisi heidän keskustelujaan hinnoittelusta.

Leningradissa tuntemattoman lähestyessä laittomista asioista keskustelevia, saattoi kuulla suomesta lainatun ”mitta maksaa” -kysymyksen, ja sitten keskustelu jatkuikin sivullisille täysin ymmärtämättömänä. Jos suomalaisen kanssa käytiin kauppaa ja lähelle sattui miliisi, varoituksena toimi ”jappori” -sana, jonka alkulähteenä oli suurella todennäköisyydellä suomalainen ”jepari”. Suomalaiset ymmärsivät ja astuivat hiljaa sivuun naama peruslukemilla, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.  

Vodka tour: suomalainen korostus Valuuttakaupat. Kuva tehtiin valvontaoperaation yhteydessä. Kuva: Jevgenii Vyšenkovin arkisto

Venäjän alamaailman slangissa elää yhä verbi ”protulitj” - kävellä, mikä polveutuu suomenkielisestä sanasta ”tulla”. Kellosta tuli ”kella”, farkuista - ”farhu”, kullasta - yllätys! - kulta.

Laskennasta tuli loru ”juksi, taksi, satta marka” - yksi, kaksi, sataa markkaa - sen enempää katukaupassa ei kirjanpitoa tarvittu.

Suomen kielestä lainattiin myös kutsumanimet. Viipurissa hengaili esimerkiksi Karhu -niminen valuuttakauppias. 

Yksi tärkeimmistä käsitteistä on kuitenkin ”loh” - eli sinisilmäinen tyyppi, jota on helppo huijata. ”Loh” -käsitteen alkuperästä on lukuisia versioita. Yhden mukaan sana on peräisin suomen kielestä ja polveutuu lohesta.

Karjalaisilla oli tapana pyydystää juuri kudulla olleita väsyneitä lohia käsin - samalla helppoudella pyydystettiin fyrkaa vilpittömältä huijauksen uhrilta.

Venäläisille tytöille kävi kuitenkin kömpelösti. Suomalaiset kutsuivat heitä ”portoiksi”, joka oli käytännössä huorittelua. Sekään ei ole uusi ilmiö: Turkissa kaikkia venäläisiä naisia kutsutaan ”Natašoiksi”. Vaikka nimittely kuulostaa loukkaavalta, se helpottaa kommunikaatiota - venäläiset nimet eivät olekaan helppo nakki. Lisäksi tyttömme ovat välillä aivan liian, miten sanoisi, rentoja.

Suomen kielen vaikutusvalta alkoi heiketä Leningradissa 80-luvun puolivälistä lähtien. Laiton vaatteiden vienti Suomesta Leningradiin lähti sekin laskuun. Samaan aikaan puolalaiset laittomat tuottajat valloittivat pimeät markkinat väärennetyillä brändituotteillaan.

Leningradissa teki itseään tunnetuksi moni kunnon suomalainen brändi: Luhta, Seppälä, James. Suosittujen listalla ovat myös Karhu -verryttelypuvut, Purjehtija -jalkineet sekä lapikkaat - umpiperinteiset nahkasaappaat.

80-luvun lopussa valuutta- ja tavarakauppiaat alkoivat vähitellen kiinnostua Italiasta. Italian liiraa kutsuttin ”litraksi”.

Markkinatalous on markkinataloutta. Ei mitään henkilökohtaista. 

Jevgenii Vyšenkov, Fontanka.fi

Ei kommentteja

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.