• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Kulttuuri, Yhteiskunta

Tehkää vain juhlat, ei muuta

Tehkää vain juhlat, ei muuta
Kuva: Konstantins Ranks, Fontanka.fi
17 Syyskuu 2014

Suomalaiset ja venäläiset eivät ole ainoat kansat joiden vuorovaikutus välillä pätkii. Voi yleistää, että luterilaisuuteen pohjautuvat kulttuurit näkevät maailman eri tavoin kuin ortodoksisuuteen pohjautuvat. Siksi kahden kulttuuripohjan vahvojen puolten yhdistäminen tuottaa aina erittäin kiinnostavaa tulosta.

Olen kotoisin Latviasta, jossa katolilaiset, luterilaiset ja ortodoksit - muun muassa vanhoillisortodoksit asuivat vuosisatoja rinnakkain. Syvät kulttuurierot heijastuivat arjen käytäntöihin - esimerkiksi… lahjapakkauksiin.

Luterilaiset, pääosin kansallisuudeltaan latvialaiset, voivat antaa hyvin edullisen ja vaatimattomaan lahjan - ikään kuin hyväksi muistoksi. Mutta he näkevät vaivaa pakkaamisessa. Pakkaus kestää pitkään ja siinä näkyy lahjoittajan hyvä maku. Tällainen lahja on mukava ottaa vastaan. Venäläiset käyttävät pakkauspaperina tavallista paperia tai jopa sanomalehteä - sillä tärkeintä on sisältö, lahjan  oma arvo. Sisältö on muotoa ja pakkausta tärkempi.

Miten venäläinen ylipäänsä näkee muodon? Yllättäen: kansainvälinen sopimus on venäläiselle vain muotoa, siis paperia, ei muuta. Samoin kauppasopimus. Sopimuksen sisältö on oma asenne, joka pakottaa seisomaan oman lupauksen takana. Havaintojeni mukaan suomalaisille kirjallinen sopimus ja suullinen sopimus ovat samanarvoisia. Venäläiset ovat ehkä vasta nyt tajuamassa, mikä on kirjallisen asiakirjan rooli. Syynä siihen on pitkä historiallinen kokemus, etenkin 1900-luvun.

Toisaalta venäläinen uskoo korkeampaan oikeudenmukaisuuteen. Vanha sanonta menee näin: ”Ruhtinaani, tuomitse minut omatuntosi mukaan, ei lain mukaan”. Ihmisen omatunto on näin ollen lakia paljon parempi normi. Rehellisen ihmisen tuomio on sekin rehellinen. Se, mikä tulee jälkikäteen pöytäkirjoihin, ei ole niin tärkeää kuin paikan päällä ihmisen tekemä päätös.

Sama ilmiö toistuu lukuisissa muissakin yhteiskunnan toiminnoissa ja eri ammattialoilla. Herkullinen keitto tarjotaan rumassa kulhossa. Venäjällä muutenkin vasta opiskellaan kattamaan pöytää koreaksi, vaikka ruokakulttuuri on rikas ja makuja piisaa. Kukaan ei vain ajatellut, että salaatin voi tarjota muussakin astiassa kuin vadissa. 

Toinen esimerkki on taide-elämä. Näyttelyt järjestettiin tylsissä tiloissa, kuvastoja ei tehty julisteista puhumattakaan. Voisi ajatella, että museoiden työntekijät eivät pitäneet työstään - mutta se vaikutelma on väärä. He yksinkertaisesti ajattelivat, että tärkeintä näyttelyssä on itse taulu, muulla ei ole väliä. Elokuvatkaan eivät aina saaneet kunnon mainoskampanjaa. Muistan, kun hittikatastrofielokuvaa Ekipaž (Lentäjäjoukkue) mainostettiin eräässä pienkaupungissa elokuvana, joka kertoo lentäjien työstä. Leffa oli neuvostoliittolaiseksi todella toiminnallinen ja värikäs.

Musiikkifestivaalit olivat yleensä tylsyyden huippu. Joskus oli vaikeaa ymmärtää, että kyseessä on todella festivaali, musiikin juhla. Neuvostoliitossa oli sekä jazzia että iskelmää. Mutta klassista sekä kansanmusiikkia esitettiin hyvin vaatimattomissa puitteissa. Jäi vaikutelma, että tapahtumat oli tarkoitettu ihmisille, jotka ovat muutenkin tietoisia musiikista eivätkä tarvitse ”pakkausta”. Kuitenkin, klassisen musiikin konserttien yleisö jäi Moskovan ja Pietarin ulkopuolella vähäiseksi. Klassista musiikkia ei ymmärretty, vaikka se oli ylpeyden aihe.

Suomessa törmäsin juuri päinvastaiseen ongelmaan: muusikkojen taso saattoi olla vaatimaton, mutta järjestämiseen käytettiin runsaasti varoja joilla palkattiin esimerkiksi performanssi -ammattilaisia. Näin festivaalin ilmapiiri ja tunnelma tuli kiehtovammaksi, kun itse sisältö, eli musiikki.

Musiikkimaailma olisi ehkä juuri se ala joka voisi parhaimillaan yrittää yhdistää kahden suurten kulttuurimantereen vahvat puolet. Sinänsä, Suomessa on jo olemassa musiikkijuhlia, jossa yhdistyvät loistavat sisällöt ja ainutlaatuinen tunnelma. Esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlat.

On kuitenkin yksi ongelma, joka ilmenee suomalaisen, latvialaisen ja venäläisen yleisön keskuudessa. Yleisö jakautuu laatumusiikin ja kevyen musiikin rakastajiin. Viimemainitut musiikin ystävät ovat vakuuttuneet, että klassinen ja kokeellinen musiikki on tarkoitettu ainoastaan harvoille valituille, eikä sitä maalikko voi tajuta, ja siksi sellainen musiikki on tavalliselle kuulijalle tylsää.

Miten voi rohkaista tavallisia ihmisiä kuuntelemaan laatumusiikkia musiikkina? Tässä tehtävässä loistava ”pakkaus” voi koitua haitaksi - sillä se lupaa liikaa. Tavalliset kuulijat eivät myöskään suostu kuuntelemaan monimutkaista musiikkia heille syystä tai toisesta epämukavassa ympäristössä.

Olen kuitenkin törmännyt tapahtumaan, joka yhdistää loistavasti laatumusiikin, tunnelman ja shown, joka kesä jo viidentoista vuoden aikana. Leigo -niminen festivaali pidetään Virossa Otepaa -kaupungin läheisyydellä.

Festivaalin on keksinyt vuonna 1998 virolainen dokumenttielokuvaohjaaja Tõnu Tamm. Alkuidean hän sai Siperiassa kuvausretkellä. Idea oli yksinkertainen: hienoa musiikkia kuunnellaan ulkona keskellä hienoa luontoa. Festivaali järjestetään Tõnu Tammen omistamalla maalla.

Nykyfestivaalin asetelma on yksinkertainen: On järvi, keskellä järveä on saari, joka toimi lavana.  Järven toisella rannalla on katsomo: siellä voi halutessa asettua piknikille grillamaan šašlikkia tai varata paikat katoksen alta ja istua kuoharilasi kädessä. Toisella rannalla vapaaehtoiset valmistavat polttoaineet, valonheittimet ja ilmapallot showta varten.

Tänä vuonna festivaali pidettiin 8 elokuuta ja sen tähdiksi nousivat suomalaiset Kimmo ja Saana Pohjonen haitareineen. Seuraavana päivänä yleisölle oli tarjolla Tšaikovskin Viides Sinfonia. Sen soitti legendaarisen Anu Talin Johdolla Latvian kansallisorkesteri.

Yleisö makasi nurmikolla, nautti grillistä ja Tšaikovskista - miksi näin ei voi alkaa polku klassisen musiikin luo?

Mahtavien sävelten taustalla, järven toisella puolella pidetään tulinäytelmä: taivaalle päästetään satoja tuikkulyhtyjä, sytytetään kokkoja, jopa vedestä nousevat tulisuihkulähteet! Mitä genreä tämä on? Sirkusta? Konsertointia? Vai jotain aivan uutta, jolle ei vielä ole keksitty lokeroa?

Festivaali on hengeltään joka ihmisen juhla. Toisaalta, siinä esiintyi maailman luokan muusikoita. Pääroolissa on siis musiikki - mutta tulinäytelmä käy myös omalaatuisesta ohjelmanumerosta. Klassisen musiikin asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihen, että järven pinta parantaa äänen laatua verrattuna konserttisaliin. Ihmiset, jotka eivät pidä itseään musiikin asiantuntijoina, ammensivat Tšaikovskin ja Verdin teoksia tulinäytelmän ääniraitana. 

Mietin tässä, että sellaiset tapahtumat voisivat luonnollisesti ohjata eri kulttuurit ja eri ihmiset kohtaamisiin. Isoa kaavaa ja kokeellisuutta ei ole syytä pelätä.

Suomessa on pilvin pimein hienoja maisemia. Lähellä on Pietari, Tallinna ja Helsinki täynnä mitä erinomaisimpia muusikoita. Keksitäänkö hei jotkut juhlat? Voimme pyytää Tõnu Tammilta neuvoa.

Konstantins Ranks, Fontanka.fi

Комментарии (1):

”Ruhtinaani, tuomitse minut omatuntosi mukaan, ei lain mukaan”. Ihmisen omatunto on näin ollen lakia paljon parempi normi..."

Suomi parka! Sille lakien noudattaminen on ilmeisesti elinehto! Jopa julkisesti mollataan "suomi on niin prun kiltti kansa.." Minkä hyvänsä rikoksen teet, aina tulee tuomio! Tuomio on aina kosto. Ennemmin, kuin pitäisi tuomita, pitäisi tutkia syyt, jotka rikokseen veivät, ja antaa tekijälle uusi mahdollisuus. Armon anto. Se puuttuu maailmasta. Rajansa kuitenkin kaikella. Kyllä suomessakin korpilaki nostaa päätään, kun on kyse lapsiin kohdistuneista rikoksista. Mutta laki silittelee niidenkin väärintekijöiden päitä... Tosin vankilassa voidaan olla aivan eri mieltä... Suomen viranomaiset tuppaavat olemaan ongelmissa näiden asioiden kanssa. Yleinen valitus on: "ei me voida"... Tässä tulee taas esiin kaksoiselämä: työelämä, ja yksityiselämä. Työnsä puolesta henkilö "ei voi", mutta yksityiselämässä heillä on vielä vapaus ajatella henkilökohtaisella tasolla.

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.