• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Kulttuuri, Yhteiskunta

Venäjän tapaan: hymy

Venäjän tapaan: hymy
Kuva: Sergei Nikolajev, Fontanka.ru
15 Lokakuu 2014 / Kulttuuri, Yhteiskunta

Viimeisessä osassa Venäjän tapaan -sarjaa puhumme hymystä. Miksi venäläiset eivät osaa hymyillä? Vaikka he pitävät itseään huumorin mestareina ja rakastavat nauramista.

Jeesus Kristus ei kertaakaan hymyillyt naurunpuuskasta puhumattakaan. Nykyaikana hymy ei ole tunteen ilmaisu vaan kohteliaisuuden merkki. Hymy ei ole viesti kiltteydestä vaan rentoutumisesta. Nauru sen sijaan, on aina tunteen ääni. Vaikka kristiusko ei koskaan suosinut naurua, venäläiset nauravat jatkuvasti ja pilkkaavat tylsiä ihmisiä.

Kuitenkin, Venäjällä myyjä voi kysyä kauppaan tulleelta asiakkaalta: ”Mitä haluat?”. Kysymys on asiallinen mutta muodolta hieman hankala. Parempi olisi kysyä ”Miten voin olla avuksi?”. Venäjälläkin tämä parempi tapa on jo opittu - samoin kuin kohtelias hymy. Mutta sillä ei ole yhteyttä tunne-elämään. 

Miten rauhallisempi ja parempi on ihmisen elämä, sitä enemmän ihminen hymyilee. Euroopassa on jo pitkään ollut varaa hymyillä vientovieraille ja ohikulkijoille. Venäjällä on toisin. Täällä elämä oli vuosia pelkkää selviytymistä - ikään kuin olisimme kantaneet koko ajan painavaa matkalaukkua, aina väsyneenä, aina jännittyneenä. 

Neuvostoaikoina puhuttiin paljon rauhasta. Esimerkiksi, että urheilu tukee rauhaa. Entisenä urheilijana muistan, että meitä valmisteltiin kisoihin kuin sotaan. Ennen loppupeliä Länsisaksan kanssa joukkue vietiin retkelle Auschwitziin. Kun kävelimme Varsovassa CCCP -kirjaimet verryttelytakeissamme, koimme olevamme kuin roomalaiset Jerusalemissa. Tunsimme selässämme ohikulkijoiden katseet. Me nimenomaan emme hymyilleet.

Siitä huolimatta Neuvostoliitossa sävellettiin monta optimistista laulua. Suosituimmat näyttelijät ja laulajat hymyilivät aina.

Työssään venäläinen nauraa koko ajan. Vitsit ovat osa normaalia kommunikaatiota. Uskoisin, että vitsailemme keskimäärän naapurimaittemme asukkaita enemmän. Mutta heti kun astumme kotimme ovesta ulos, kasvomme jäykistyvät. Se on totta - ja sitä on vaikea selittää.

Joskus keskustelemme siitä keskenämme. Tulkintoja on paljon, mutta keskustelu tapahtuu yleensä kiireen keskellä. Tutkijat eivät ole siitä kiinnostuneet.

Tapoihimme ei koskaan ole kuulunut ”Mitä kuuluu? - Hyvää kuuluu!” -tyylinen keskustelun alku. Että miten ”hyvin”? Kaikilla muilla huonosti, paitsi sille yhdelle yhdelle jolle kuuluu hyvin! Epäilyttävää.

Olemme täynnä toistemme elämiä. Olemme tottuneet jakamaan ongelmamme toisille. Työyhteisössä kaikki tietävät kaikista kaiken.

Neuvostoajan aikana myös valtio valvoi tiukasti kansalaisten yksityistä elämää: jos olet eroamassa, kerro syyt, jos teit syrjähypyn, kerro kenen kanssa. Vaimot yrittivät edesauttaa miestensä etenemistä uriallaan tarjoamalla itseään miesten pomoille. Valtio pyrki pimeään makuuhuoneseen asti.

Nyt tästä keskustellaan ainoastaan tupakointinurkassa. Pakotteet kiinnostavat paljon vähemmän, kuin kahta eri sukupuolta olevien kollegoiden yhteinen lomamatka.

Jos olet oikea pomo, niin tiedät, kenet pitää päästää työstä aiemmin hakemaan lapsen päiväkodista ja mikä kuljettaja yrittää työpäivän jälkeen tienata työsuhdeautolla pimeästi täytettä jääkaappiin. Silloin nautit alaistesi uskollisuudesta.

Vaikka sotkeennumme toistemme elämiin, rakastamme nauramista. Nauru on meidän keskuudessamme tervetullutta, vaikka ortodoksinen kirkko ei sitä oikein koskaan hyväksynytkään. 1500-luvun Moskovassa nauru oli jopa kiellettyä. Vakavamielisen herrasmiehen tuli vain kevyesti hymyillä kohdatessaan jotakin hauskaa.

Pidämme kuitenkin hauskoista kertomuksista ja etenkin huumoritajusta joka ilmenee kirjallisuudessa: Tšehovin ironisista novelleista, Ilfin ja Petrovin ”Kaksitoista tuolia” -romaanista, joka kertoo vilunkimiesten seikkailuista, O’Henryn kertomuksista.

Jos joku ei ymmärrä vitsiä, hän on vaarassa joutua pilkatuksi. 

Mutta kohtelias hymy meiltä jotenkin ei onnistu. Totta se on.

Yritän vielä lähestyä tätä salaisuutta epätavallisen esimerkin avulla.

Kun laskeudut Venäjällä lentokoneella, näet heti koneesta poistuessasi tulliviranomaisen. Hän seisoo aina paperit kädessään ja liikuttelee huuliaan ikään kuin laskisi matkustajia. 

Talvella vastaavassa tehtävässä toimii kelsiturkkiin kääritty tyttö. Hän tekee samaa, mutta pakkasessa se on jopa pelottavaa.

En nähnyt vastaavaa käytäntöä missään näkemässäni maassa. Haluan joka kerta kysyä, laskevatko tulliviranomaiset ihan oikeasti meitä, selvittääkseen onko sama määrä palannut kuin lähtenyt.

Venäjällä yksi suosituimmista lauluista oli ja on ”Laulu hymystä”. Se tunnetaan myös Suomessa. Olisi kivaa soittaa tämä laulun vaikka Pulkovon lentokentällä - jospa hymyilisimme enemmän?

Jevgenii Vyšenkov, Fontanka.fi

Комментарии (1):

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.