• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Kulttuuri, Yhteiskunta

Siperia opettaa vapautta

17 Lokakuu 2014

Siperia tuo monien eurooppalaisten mieleen Stalinin vainot, GULAG:in ja hyytävän pakkasen. Näissä mielikuvissa on paljon totta: esimerkiksi, meidän sukumme jäsenet karkoitettiin siperiaan tsaari Nikolai toisen valtakaudella siitä syystä että he vastustivat, täysin rauhallisesti, Latvian russofikaatiota. Siperia toimi karkoituspaikkana satoja vuosia sekä tsaarien aikana että neuvostoaikoina. Mutta paradoksaalisesti Siperia on vapauden seutu, ihmeellisten ihmisten ihmeellinen kotiseutu. Ehkä siksi se vetää puoleensa seikkailijoita ympäri maailmaa Suomea myöten.

Nyt on vaikea kuvitella, että vuonna 1550, Helsingin kaupungin syntymävuonna, venäläiset eivät tienneet Siperiasta juuri mitään. Se oli kaukainen maa Uralin takana, tataarikaanien vallassa. Venäjällä jatkui vielä itsenäisten ruhtinaskuntien kivulias kerääminen yhtenäiseksi valtioksi, joten maa oli heikko. Krim oli Venäjän suuri uhka: vuonna 1571 Krimin kaani Devlet I Girei valloitti ja poltti Moskovan maan tasalle sekä tappoi paljon moskovalaisia. Iivana Julma joutui hyväksymään sopimuksen, joka maksatti Venäjällä sotakorvauksia Krimille. Maksaminen jatkui puolitoistasataa vuotta ja loppui vasta Pietari Suuren valtakaudella. Kiinnostavinta on, että Krim kävi voittoisaa sotaa moskovaa vastaan jo se jälkeen, kun Moskova mursi Kazanin ja Astrahanin kaanien valtion.

Tavallaan Moskova oli helppo saalis: Krimistä Oka -joen rannalle tataarien ratsut voivat liikkua täysin esteettömästi. Tataarien ratsut pakottivat paikalliset asukkaat pakenemaan uusille asuinmaille Moskovasta pohjoisen suuntaan. Moskovan vallanpitäjät perivat ankarat verot ylläpitääkseen taisteluvalmista armeijaa. Yli 200 vuotta jatkunut sota tataarien kanssa muokkasi Venäjän valtiota sotilaspainotteiseksi. Kummallista kyllä, mutta yksilö pääsi nauttimaan eniten vapaudesta palvellessaan sotilasjoukossa joka lähetettiin sotaretkille valtion rajoille.

Tällaisella sotaretkellä tappiot olivat suuret. Mutta mahdollisuus vaurastua sotasaaliilla oli myös suuri. Vaurastuminen houkutteli sotaretkiin seikkailijoita. Sitäpaitsi retkien saalis oli Moskovalle tarpeen monien sotien jälkeen. Jermakin Siperia -retki alkoi vuonna 1581. Jermakin retkikuntaan osallistui 840 ihmistä. Venäläisten lisäksi siinä oli liettualaisia, puolalaisia, saksalaisia (joihin laskettiin myös ruotsalaiset) sekä tataarija. Yhteinen nimike tälle väelle oli kasakat. He olivat kuitenkin hyvin erilaisia kuin Ukrainan ja Etelä-Venäjän kasakat.

Vuonna 1582 sotapäällikkö Jermak valloitti Siperian kaanikunnan pääkaupungin Kašlykin. Sotaretkikunta palasi emämaahansa vuonna 1585 ilman taistelussa kaatunutta sotapäällikköään. He toivat mukaan kertomukset suuresta ja vapaasta maasta, jossa on paljon viljelysmaata, riistaa ja kalaa - eikä yhtään päällikköä! Moskovan väki innostui. Vuonna 1587 siperialaisen Irtyš -joen rannalle perustettiin kasakoiden voimin Tobolskin kaupunki.

On vaikeaa käsittää, miten se oli silloin mahdollista, mutta jo vuonna 1648 Dežnev niminen kasakka löysi nykyisen Beringin salmen Aasian ja Amerikan välissä. Yksi selitys voi olla ilmastossa. Tuolloin Euroopassa alkoi niin sanottu Pieni jääkausi. Talvet olivat pitkät ja kylmät. Hollannissa oli mahdollisuus luistella kanavia pitkin 5 kuukautta vuodessa ja Suomea verotti nälänhätä joka vuonna 1601 koettiin Venäjälläkin. Kesäisin satoi lunta kolme vuotta peräkkäin. Nälänhätä käynnisti Venäjällä monivuotiset levottomuudet, jotka kutsutaan nyt sekasorron ajaksi. Silloin ilmestyivät valetsaarit ja puolalaiset joukot miehittivät Moskovan.

Mutta Siperiassa asiat olivat toisin: mitä kauemmas edettiin itäänpäin, sitä lämpimämmäksi ilmasto muuttui. Talvet olivat kylmiä  mutta kesät kuumia. Ihmeellinen Siperia houkutteli ihmisiä sankoin joukoin: sinne paettiin nälänhätää, miehittäjiä ja oman maan vallanpitäjiä. Vapaata maata palstoihin oli riitävästi. Tilanne muistutti kovasti villin lännen valloittamista.

Uusi siirtolaisaalto tuli Siperiaan venäjän Ortodoksisen kirkon kahtiajaon jälkeen. Patriarkka Nikonin vuosina 1652-58 ajaman uudistuksen tuloksena, vanhan Jumalanpalvelun tavan kannattajat kutsuivat itseään vanhauskoisiksi. He pakenivat Siperiaan kauimpiin kolkkiin, josta viranomaiset eivät olisi pystyneet heitä noutamaan. Pietari Suuren armoton länsimaistamispolitiikka aiheutti uuden siirtolaisaallon. Samalla Siperiaan karkotettiin poliittisia vankeja.

Poliittisista vangeista kuuluisimpia lienevät nuoret aateliset, jotka joulukuussa 1852 nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Heidät karkoitettiin Siperiaan. Heidän aviopuolisoistaan moni lähti miestensä perään. ”Joulukuisten” tarina nosti Euroopassa suurta myötätuntoa. Ranskan suuri kirjailija Alexander Dumas kirjoitti Miekkailun opettaja -romaanissaan nuoresta ranskalaisneidistä, joka lähti Siperiaan venäläisen miehensä perään.

Toisaalta 1800-luvut olivat Siperiassa taloudellisesti otolliset. Sinne karkoitettiin ihmisiä, mutta sinne myös mentiin asumaan ja tekemään työtä paremman elämän toiveessa. Siperia ei tiennyt maaorjuutta, Siperiassa ei käyty sotia. Siperialaiset ja Venäjän Kaukoidän asukkaat olivat identiteetiltään erilaisia kuin Keski-Venäjän asukkaat. On myös huomioitava, että 1800-luvulla kiinalaiset, korealaiset sekä japanilaiset maahanmuuttajat olivat tervetulleita Siperiaan. Maan asukkaita yhdisti Venäjän Imperiumin kansalaisuus ja venäjän kieli. Ulkonäöllä ja taustalla ei tuolloin ollut paljon merkitystä.

Venäläis-japanilaisen sodan jälkeen (nuori Mannerheim osallistui siihen myös) moni sotilas sai kunniamerkkien lisäksi maapalstan Siperiasta. Köyhät, pienten palstojen omistajat Venäjän länsiosista - latvialaiset, virolaiset, saksalaiset ja suomalaisetkin, päättivät sodan jälkeen olla palaamatta kotiseuduille. He jäivät Siperiaan ja muodostivat omat kieli-, uskonto- ja kulttuuriyhteisönsä. Näin Siperiaan jäi myös yksi minun esi-isistäni.

Neuvostoajasta muistetaan Siperian suuret rakennusprojektit ja traaginen GULAG:in historia. Vladimir Vysotskii muistutti lauluissaan siitä, miten vapaat siperialaiset pidätettiin ja muutettiin vangeiksi - tai yksinkertaisesti teloitettiin ampumalla, kuten kävi minunkin sukulaisilleni. 1950-70-luvulla Siperian ja Kaukoidän luonnonvaroista otettiin jälleen kiinni. Sinne houkuteltiin nuoria seikkailijoita ympäri Neuvostomaata. Olin silloin yksi niistä. Työskentelin merigeologina Sahalinin saarella. Se oli ihmeellinen aika, jolloin uskoimme menestykseemme tulevaisuudessa.

Kaikki muuttui 90-luvuilla. Rappio karkotti ihmiset takaisin manner-Venäjälle ja Ukrainaan. Mutta viimeiset 10 vuotta Siperia on kerännyt taas voimiaan. Siperialainen paikallisidentiteetti vahvistuu, joten moni paikallisasukas kutsuu itseään nimenomaan siperialaiseksi tai kauko-itäläiseksi. Se muistuttaa separatismia, mutta itse asiassa taustalla on toive reiluista taloudellisista suhteista Moskovan kanssa. Siksi ajatus toisen pääkaupungin perustamisesta Krasnojarskiin sai tukea myös Putinin vastustajilta: suuressa maassa pitää olla muutama pääkaupunki - Pietarista lännessä, Habarovskiin idässä.

Siperian rikkaus ei ole pelkissä luonnonvaroissa. Siperiassa on tiedettä, hienoa luontoa, vieraanvaraiset ihmiset, erittäin rikas kulttuuri ja historiallinen perintö. Siinä on syy, miksi ihmiset matkustavat rautatietä pitkin Vladivostokiin asti. Sieltä pääsee lentokoneella Tokioon, Souliin, ja Pekingiin. Siperia on portti toiseen ulottuvuuteen. Loppujen lopuksi, Siperian itäisimmästä kolkasta on vain neljä kilometriä Alaskaan.

Konstantins Ranks, Fontanka.fi

Ei kommentteja

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.