• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Yhteiskunta

Rambo neuvostoliittolaisittain

Rambo neuvostoliittolaisittain
Kuva: DP:n arkisto
9 Maaliskuu 2015 / Yhteiskunta

8 maaliskuuta tuli 50 vuotta amerikkalaisten sotilasjoukkojen lähettämisestä Vietnamiin. Amerikkalaisia vastaan taistelivat vietnamilaisten sissien puolella neuvostoliittolaiset sotilaat ja upseerit. Yksi heistä suostui haastatteluun nimettömänä: 78-vuotias neuvostoliittolainen Vietnam -veteraani noudattaa edelleen osittaista salassapitovelvollisuuttaan, vaikka sodan päättymisestä on kulunut 45 vuotta ja salassapitovelvollisuus on jo virallisesti rauennut.

Ilja Aleksandrovitš, aluksi haluan kuitenkin saada selväksi, miksi ette haluaa esiintyä haastattelussa omalla nimellänne? Pelkäättekö rangaistusta?

— Olen siinä iässä ettei mikään enää pelota. Olen salassapitovelvollinen, eikä kukaan minua siitä velvollisuudesta ole vapauttanut. Sotilaskirjassani ei ole mitään merkintää siitä, että olin Vietnamissa. Koska virallisesti en siellä ollut, niin en sitten ollutkaan.

Miksi sitten päätitte rikkoa velvollisuutenne suostumalla tähän haastatteluun?

— Katson, etten nimettömänä riko velvollisuuttani, vaikka aiemmin en kertonut Vietnamista edes kaikille sukulaisilleni. Mutta olette osittain oikeassa, paljastan tietyllä tavoin salaisuuksia. Siitä saa syyttää Rambo -elokuvaa. Ei sitä, jossa Stallone räjäyttää huoltoasemia vaan sitä toista, jossa häntä jahtaavat neuvostoliittolaiset maahanlaskujoukot. Suorastaan pöyristyin näkemästäni.

Pöyristyittekö siitä, miten Stallone tekee jääkäreistä selvää?

— Siitä myös, mutta eniten siitä miten faktoja väännetään. Amerikkalaiset ovat tuon sodan hävinneet. Mutta voittajana eivät olleet neuvostoliittolaiset sotilasasiantuntijat, joita oli Vietnamissa yksinkertaisesti liian vähän — muutama tuhat vastaan yli puoli miljoona amerikkalaista. USA hävisi tavallisille vietnamilaisille talonpojille, joita me jonkun verran koulutimme.

Neuvostoliitto kiisti jyrkäsi osallisuutensa Vietnamin sotaan, vaikkakin myönnettiin, että Vietnamissa toimivat neuvostoliittolaiset sotilaskouluttajat jotka opettivat vietnamilaisille sotakoneiden käyttöä. Oliko näin, että neuvostoupseerit eivät suoraan osallistuneet taisteluihin?

— Alussa oli juuri näin. Ennen amerikkalaisten tuloa vuonna 1965 sota oli ehtinyt jatkua ainakin 25 vuotta. Alussa vietnamilaiset sotivat japanilaisia vastaan, sitten he kääntyivät ranskalaisia vastaan, ja vasta sitten vastustajaksi tulivat amerikkalaiset. Tietääkseni Vietnamin sissit saivat Neuvostoliitolta aseita vuodesta 1946 alkaen. He olivat sisseinä ylivertaisia ja tunsivat viidakon kuin omat taskunsa. Heidän käyttämänsä taistelulaji on satoja vuosia vanha, eivätkä he meidän sambo- taistelulajiin tottuneet. Vietnamissa kommunistisella puolueella oli laaja maanalainen verkosto. Lähes jokaisessa kylässä toimi puolueen osasto, jonka jäsenet olivat samalla Vietnamin kansallisen vapausrintaman agentteja. Sissisota eteni mainiosti, kunnes amerikkalaiset ottivat käyttöön napalmin ja myrkyt. 1960-luvulla amerikkalaisilla oli ilmaherruus. Silloin Neuvostoliitto päätti lähettää Vietnamiin hävittäjiä ja Dvina -ilmapuolustusjärjestelmiä. Amerikkalaiset kokeilivat Vietnamissa ensi kerran häiveteteknologiaa ja väittivät, että heidän Phantom -hävittäjänsä eivät olleet alttiita maaliinhakeutuville ohjuksille. Hah! Ammuimme ne alas kuin sorsat.

…ja lentokoneiden ohjaamoissa sekä ilmapuolustusjärjestelmien komentokeskuksissa olivat…

— Lentäjistä en osaa sanoa mitään, mutta komentokeskuksissa toimivat sekä neuvostoliittolaiset että vietnamilaiset. Neuvostokouluttajat ohjasivat heitä neuvostovarusteiden käytössä.

Miten te päädyitte Vietnamiin? Olette aloittaneet rajavartiolaitoksessa.

— Ihan sattumalta. Aloitin armeijapalvelun vuonna 1960 Siperian sotilaspiirissä. Siellä tutustuin rajavartiolaitoksen elävän legendaan — Nikita Karatsupaan. Hän teki Vietnam -reissuja vuodesta 1957. Vuonna 1966 minulle kävi urallani köpelösti. Nyt en edes viitsi siitä puhua. Suoraan sanoen, minusta oli tulossa ”ikuinen kapteeni”, jos en olisi turvautunut Nikitan apuun. Vuonna 1967 kävin lyhyesti Moskovassa ja piipahdin rajavartiolaitoksen keskusmuseossa tervehtimässä Nikitaa ja onnittelemassa häntä hänen saamansa Neuvostoliiton sankarin arvomerkin johdosta. Aloimme jutella ja kerroin surullisia kuulumisiani. Hän ymmärsi tilanteeni ja avusti minut KUOS:iin, joka oli kaikkien Venäjän erikoisjoukkojen kehto (KGB:n alaisuudessa toimiva upseerikoulu — kääntäjän huomautus).

Palvelitte siis käytännössä erikoisjoukoissa?

— En ollut varsinainen kommando. Mutta Rajavartiolaitos toimi KGB:n alaisuudessa, siksi pystyin luikertelemaan upseerikouluun. Minut otettiin ryhmään, jota koulutettiin ilmapuolustusjärjestelmien vartijoiksi. Kun amerikkalaiset tajusivat, että heidän häivetekniikkansa ei toimi, he alkoivat metsästää ilmapuolustusyksikköjämme. Tavoitteena oli valloittaa yksi niistä ja päästä kiinni niiden salaisuuksiin. Siksi järjestelmien vartiointi oli tarpeen: tehtävämme oli estää amerikkalaisia kaappaamasta ilmapuolustusyksiköitä. Välittömän vaaran tapauksessa meidän piti hävittää järjestelmä sekä sen operaattorit, jotta edes tavallinen teknikko ei joutuisi sotavangiksi.

Olivatko teknikot tietoisia siitä ohjeesta?

— Kyllä. Työskentelin kerran komentokeskuksessa, jossa palveli ainoastaan vietnamilaisia. He kantoivat kauloissaan käsikranaatteja. Järjestelmä siirrettiin jatkuvasti paikasta toiseen jotta amerikkalaiset eivät olisi ehtineet paikantaa sitä. Sellaisella autolla ajaminen, johon oli ohjuksen lisäksi lastattu räjähteitä mahdollista hävittämistä varten, ei ollut mikään huviretki. Kun minut sitten siirrettiin sissien valmennusleiriin, olin onnen kukkuloilla.

Koulutitte myös sissejä?

— Pikemminkin vaihdoimme kokemuksiamme. Koulutimme vietnamilaisia Kalašnikovin, miinojen, kranaattien ja konekiivääreiden käytössä. He opettivat meille omaa taisteluperinnettään sekä piilottelua viidakossa. Kuten sanoin, en palvellut erikoisjoukoissa, mutta erikoisjoukkojen kouluttajat suhtautuivat vietnamilaisten taistelutaitoon vakavasti. Valmennusleirissä kävi myös kouluttajia Kiinasta, jotkut tulivat jopa kuuluisasta Šao-Lin -luostarista. He olivat todellisia mestareita, joten meidän kouluttajamme oppivat heiltä mielellään. Kiinalaiset kuitenkin arvostivat neuvostoliittolaista sambo -taistelulajia ja osasivat poimia siitä itselleen uusia ja hyödyllisiä elementteja.

Olitte osallistuneet taisteluihin, sillä teille on myönnetty Punaisen tähden arvomerkki.

— Juu, vaihdettiin kerran laukauksia amerikkalaisten merijalkaväen kanssa. Kai te siihen yritätte minua johdattaa? Se tapahtui heinäkuussa 1969. Olen viettänyt Vietnamissa yli vuoden, voi sanoa, että olin jo veteraani. Minut lähetettiin pääohjaajaksi valvomaan sissiryhmän päätöstestin suorittamista. Päätöstestien valvominen oli minulle jo tuttu homma. Testiin kuului parin sadan kilometrin marssi, miinojen viritys poluille, amerikkalaisten rekkasaattueen ”ampuminen”, sillan ”räjäyttäminen” — eli ihan tavallinen sotaharjoitus, ei muuta. Kun ehdimme marssia leiristä 50 kilometrin päähän, saimme käskyn kääntyä toiseen suuntaan. Amerikkalaiset olivat onnistuneet ampumaan alas meidän lentokoneemme ja laskuvarjolla hypännyt lentäjä oli vaarassa joutua heidän sotavangikseen. Hänet piti pelastaa. Kaikki tapahtui Kambodžan rajalla, joten amerikkalaiset ehtivät paikalle meitä nopeammin. Kun lähestyimme kylää, jossa lentäjää piiloteltiin, merijalkaväki oli siellä suorittamassa etsintää. Näin päätöstestin sijaan jouduimme oikeaan tulitaisteluun.

Oliko se lentäjä siis venäläinen?

— En kommentoi. Sanon vain, että pelastusoperaatio onnistui ja lentäjä vietiin meidän tukikohtaamme.

Oliko se ainoa tulitaistelu, johon osallistuitte?

— En kommentoi sitäkään. Ei tee mieli valehdella asiasta, mutta salassapitovelvollisuus estää kertomasta täyttä totuutta.

Milloin ja miten komennuksenne päätyi?

— Tammikuussa vuonna 1970. Lentäjän pelastamisen jälkeen minut siirrettiin taas ilmapuolustusjärjestelmien vartijaksi. Kerran rekkamme meni rikki. Kerroin jo, että järjestelmä oli jatkuvasti liikkeellä paikantamisen riskin takia. Yleensä lähdimme heti ammuttuamme ohjukset. Joten… ammuimme ohjukset ja keräsimme nopeasti kamamme — mutta rekka meni rikki. Yritimme ensin korjata sen, mutta amerikkalaiset paikansivat meidät, alkoi pommitus ja haavoituin. Minut vietiin heti Neuvostoliittoon, kuten kaikki haavoittuneet neuvostoliittolaiset. Parantumiseni jälkeen pyysin lupaa palata takaisin Vietnamiin, mutta se ei onnistunut. Sain kuitenkin ylennyksen majuriksi ja uuden komennuksen rajavartioasemalle Kirgiisiaan. Jäin armeijasta eläkkeelle Leningradin sotilaspiirissä everstinä, eli onnistuin saamaan urani raiteille Vietnamissa, kuten Nikita Karatsupa lupasi.

Maksim Leonov, Fontanka.ru

Ei kommentteja

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.