• ru
  • fi
Etusivu / Artikkelit ja uutiset / Politiikka, Yhteiskunta

Kenen syytä? Mitä tehdä?

23 Maaliskuu 2015

Oppositiopoliitikko Boris Nemtsov murhattiin Moskovassa kuukausi sitten. Muistotilaisuuksien ja puheiden jälkeen voi rauhassa perehtyä siihen, mikä oli Borisin elämän aikana hänelle kaikkein suurin päänvaiva: Venäjän oppositioliikkeen kyvyttömyys kompromisseihin ja yhteistyöhön

Heinäkuussa vuonna 2010 haastattelin Boris Nemtsovia Suomalais-Venäläisessä kansalaisfoorumissa kahvitauon aikana. Vaikka nauhoittamani haastattelu oli tarkoituksella lyhyt, Boris hädin tuskin pystyi peittämään ärtymystä ja myötähäpeää. Foorumissa Venäjän opposition eri ryhmien edustajat sortuivat paneelikeskustelujen aikana avoimeen eripuraan. Jokaiseen väitteeseen vastattiin heti vastaväitteellä, joten keskustelut muuttuivat nopeasti kaoottisiksi.

Kun otin nauhurini pois päältä, Boris Nemtsov puhui vapaammin ja tiukemmin. Hänen mielestään oppositiopoliitikoiden kyvyttömyys löytää kompromisseja edes oman ryhmän sisällä on Venäjän opposition pääongelma. Jokainen ryhmä asettaa itselleen omat tavoitteensa ja on valmis pienistäkin erimielisyyksistä riitantumaan muiden ryhmien kanssa. Jokainen opposition merkittävimmistä poliitikoista pyrkii koko opposition pääjohtajaksi, eikä ole valmis tyytymään edes toiseen sijaan.

Tämä ongelma on sinänsä hyvin vanha. Jo 1800-luvun Venäjällä vastakkain asettui kaksi voimaa: valtion byrokratia sekä kaikki siihen tyytymättömät. Kaikki, aatelistoa myöten, olivat vain suuren ja mahtavan venäläisen byrokratian — erinomaisesti järjestäytyneen voiman — asiakkaina. Se, joka todellisuudessa päätti koko maan kohtalosta, oli venäläinen viranomainen. Venäläisen sanonnan mukaan, vaikka tsaari suosii, lakeija heittää ulos — eli tavallisen kansalaisen tulevaisuus voi riippua paikallisesta viranomaisesta, vaikka kansalaisella olisi kuinka korkean tason suojelija.

Toisin kuin järjestäytynyt ja yhtenäinen viranomaisarmeija, venäläinen oppositio oli aina hajanainen. Venäläinen älymystö yhdisti kurin ja järjestyksen armeijaan ja byrokratiaan, ja ei siksi voinut hyväksyä sitä omaksi tavakseen. Ilmaisunvapaus katsottiin tärkeimmäksi arvoksi.

Tähän verrattuna Leninin johtama bolševikkien puolue oli aivan toista maata. Luterilaisen etiikan äidiltään omaksunut Lenin suhtautui venäläiseen älymystöön vastenmielisesti: hän oli itse asiassa ”insinööri”, joka ymmärsi fysiikkaa ihmistunteita paremmin. Siksi hän onnistui luomaan kompaktin, mutta hyvin järjestäytyneen puolueen.

Vuonna 1917 muodostunut liberaali Tilapäinen hallitus ei pystynyt ratkaisemaan yhtään tärkeää poliittista kysymystä. Sen sijaan sen päätökset lisäsivät kielteistä suhtautumista Venäjään: Suomi oli loukkaantunut, latvialaiset jalkaväkijoukot pettyivät odotuksiinsa, talonpojat eivät saaneet maata, työläisten sorto jatkui. Tämä kaikki edesauttoi bolševikkien vallankumousta lokakuussa 1917.

Sisällissodan aikana bolševikkien vastustajat eivät myöskään pystyneet yhdistämään voimiaan taistelussa yhteistä vihollista vastaan. Monarkistit eivät tukeneet tasavallan kannattajia, päinvastoin, he kiistelivät jatkuvasti. Esimerkkinä voi toimia tapaus, jolloin Venäjän ”valkoiset” kenraalit vetosivat Mannerheimiin pyytääkseen apua bolševikkien lyömiseksi Petrogradissa. Mannerheim oli valmis tarjoamaan sotilaallista apua sillä ehdolla, että Suomi pysyy voiton jälkeen itsenäisenä. Venäläiset ”valkoiset” eivät hyväksyneet Marskin ehtoa ja Mannerheim katsoi, ettei suomalaisten ole mitään järkeä taistella Venäjän puolella, mikäli se johtaisi itsenäisyyden menettämiseen.   

Sisällissodan päätyttyä Leninin hallitus julisti uuden talouspolitiikan. Tämä tarkoitti paitsi taloudellisen myös poliittisen kurssin täyskäännöstä. Koitti mahdollisuus siirtää päätösvalta byrokratialta neuvostoille. Päätöksenteon vastuu olisi kaikilla yhteiskunnan tasolla toimivilla neuvostoilla. Alussa uusi järjestys tuntui jopa toimivan.

Vuonna 1924 Leninin kuoleman jälkeen puoluesihteerinä toimiva Iosif Stalin alkoi vähitellen vahvistaa byrokratiaa. Kymmenen vuoden kuluttua Kommunistisen puolueen byrokratia palautti päätösvallan itselleen. Neuvosto -sana menetti alkuperäisen merkityksensä: neuvostot toimivat vain kommunistiviranomaisten työvälineinä. Eikä kommunismistakaan jäänyt jäljelle paljon mitään: se muuttui omaksi vastakohdakseen.  

Neuvostoliiton hajoaminen ei johtunut ainoastaan öljyn hintojen romahduksesta tai asevarustelukilpailusta. Syynä oli rikastuneiden puolueviranomaisten palava halu elää länsimaiseen tapaan, eli viettää luksuselämää. Kukaan ei vieläkään ole saanut selville, mihin katosivat Kommunistisen puolueen taloudelliset reservit, niin sanottu ”puolueen raha”. Eiliset kommunistit käänsivät vuonna 1991 takkejaan ja julistautuivat demokraateiksi, jopa neuvostovaltion vainojen uhreiksi. Venäläinen älymystö vaipui, kuten 100 vuotta aiemminkin, loputtomaan eripuraan ja kritisoi päättäjiä, jotka eivät välittäneet niin vapaiden markkinoiden kannattajien kuin sosialismin ihailijoiden arvostelusta.

Lännen politiikassa tuntuu aivan normaalilta, että politiikassa ovat edustettuna erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Vasemmisto puolustaa sosiaaliturvaa, valtion palveluita sekä vähemmistöjen oikeuksia, oikeisto kannattaa perinteisiä arvoja ja vapaita markkinoita, mutta kaikki hyväksyvät poliittisten mielipiteiden moninaisuuden. Aluksi taataan vapaat ja rehelliset vaalit, ja vasta sitten päätetään, mikä on yksityissektorin osa taloudessa ja millä periaatteella myydään valtion maata.

Venäjällä oppositio yhdistyi hetkeksi vuonna 2011, jolloin vaalien tulosten väärennökset aiheuttivat laajoja protesteja. Silloin mieltä osoittivat yhdessä kansallismieliset, kommunistit, oikeistolaiset ja yleisesti uuteen ylivoimaiseen byrokratiaan tyytymättömät kansalaiset. Syksyllä vuonna 2012 perustettiin opposition Koordinaationeuvosto. Siltä odotettiin paljon, mutta neuvosto jakautui melkein heti toimintansa aloitettua kahteen ryhmään, joista toinen edusti radikaalioppositiota, ja toinen maltillista. Monet rukoilivat kompromissia, mutta turhaan. Vuoden päästä neuvosto lakkasi toimimasta. Viimeinen kokous pidettiin syksyllä vuonna 2013.

Pystyykö Venäjän poliittinen oppositio ylipäätänsä onnistumaan poliittisessa taistelussa? Vuonna 2016 järjestetään Venäjän Duuman vaalit. Opposition on muodostettava ehdokkaista yhteislista, jonka yhteiseksi agendaksi tulisi byrokratiavastaisuus, sillä byrokratiasta ja korruptiosta kärsivät enemmän tai vähemmän kaikki venäläiset. Ryhmiin jakautuminen on mahdollista joskus tulevaisuudessa. Ensin on opittava kuulemaan ja kuuntelemaan toisia.

Nyky-Venäjän oppositiopoliitikoiden on omaksuttava suvaitsevaisuutta, jottei heidän valtakautensa alkaisi kostosta ja vainosta. Heidän poliittisen ohjelmansa on palveltava kansalaisia, eikä puolueiden tai ryhmien kapeita intressejä. Tämä toisi Venäjän oppositiolle niin laajaa kannatusta, että poliittiset muutokset ovat väistämättömät.  

Konstantins Ranks, Fontanka.fi

Ei kommentteja

Ei kommentteja

Lisää kommentti:

Voi myös kirjautua ennen kommentointia.